Nostalgiatripillä lapsuudenkodissani!

Olen jo pitkään halunnut mennä katsomaan lapsuudenkotiani Suonionkadulla Kalliossa. Tehdä nostalgiatripin paikkaan, jossa elin parikymmentä vuotta, kasvoin tytöstä naiseksi ja johon liittyy paljon hyviä ja vähemmän hyviä muistoja(muun muassa kavereiden yökyläilyt, salaiset kotibileet, ylioppilasjuhlani, sekä siskoni traaginen elämä ja kuolema). Miten se on uusien asukkaiden käsissä muuttunut? Saanko siitä hyvät fläsärit? Eheydynkö, vai eikö tunnu miltään? Olen haaveillut tästä siis vuosia, etenkin aina tallatessani tuttuja kulmia, Kolmatta Linjaa ja Kallion kirkon ja paloaseman liepeillä. Olen käynyt tutkimassa talon huolellisesti ulkopuolelta ja selvittänyt uusien asukkaiden nimet. Talon kulmalla ollut K-Market on vaihtunut isännöintitoimistoksi ja vastapäätä sijaitsee aikoinaan kioskista aloittanut kuuluisa Sandron kulma. Pihallakin olen seissyt katsoen viereisille pihoille, joista toinen kuului silloiselle päiväkodilleni ja toinen hyvälle lapsuudenystävälleni Eijalle. Rappuun en kuitenkaan ole päässyt ovikoodin takia, enkä muutenkaan ole tohtinut stalkata enempiä.

Olenko yksin tämän perversioni kanssa? Mieheni ei tätä ollenkaan ymmärrä, mutta uskon, että se siskot naisina ymmärrätte.

Eilen vihdoin siis sain mahdollsuuden toteuttaa haaveeni viedessäni tytärtäni Kallioon yökylään. Paluumatkalla pysähdyin entisen rappuni eteen. Kuin kohtalon sanelemana rappuun syttyivät pian valot ja jäin odottamaan, kunnes oven avannut erittäin ystävällinen mies päästi minut rappuun. Nyt se viimein tapahtuisi! Rohkeus riitti matkustamaan tutulla korihissillä kuudenteen kerrokseen ja lopulta soittamaan kuudennen kerroksen asunnon ovikelloa.(Unissani olen kulkenut tämän reitin useasti ja avannut oven aina erilaiseen näkymään.) Tiedän, että asunnon aikoinaan osti opettajanainen kissoineen, joten odotin hänen avaavan oven.

Näkymä entiseltä parvekkeeltani.

Minä nykyisen asuntomme terassilla. Mekko on muuten Ivana Helsingin.

Aluksi kukaan ei avannut ja olinkin jo kääntyä pois, kunnes oven yllättäen avasi mitä mölyisin kolmen pikkuriiviön joukko ja heidän ymmärrettävästi hieman väsähtänyt äitinsä. Esittelin itseni ja asiani ja he päästivät minut muitta mutkitta kotiinsa(ajatella, olisinhan voinut olla esimerkiksi ovelista ovelin sarjamurhaaja). Ilmeisesti olin kuitenkin uskottava, kun muistin mainita putkiremontinkin ja luettelin talon edellisiä asukkaita nimeltä.  Perhe oli muuttanut taloon 2015 ja ostanut asunnon opettajanaiselta kissoineen. Putkiremontti piti siis tehdä jo silloin, kun me vuonna 1996 asunnon myimme ja vieläkään sitä ei ollut tehty!!! Vessat olivat siis alkuperäiksessä kunnossa, kauheine  70-luvun vaaleansinisine kaakeleineen. UGH! Viivyin asunnossa parisenkymmentä minuuttia ja kävin huoneet läpi huolellisesti. Lopulta lapset kyllästyivät läsnäolooni ja halusivat jatkaa Monopolin pelaamista äitinsä kanssa, joten katsoin parhaaksi jättää heidät rauhaan.

Näkymä Linjan puiston suuntaan.

Oli kyllä erittäin jännittävä muistoja tulviva kokemus ja jollain tavalla koen saaneeni nyt mielenrauhan. Unieni asunto on hyvin erilainen todellisuuteen verrattuna.Unissa siellä on jotenkin todella avaraa ja leijun upeasta huoneesta toiseen. Oikeasti keittiö oli paljon kapeampi kuin muistin ja oma palvelijanhuoneeni täysin muuttunut siitä, millaisena sen Bon Jovi-julisteineen muistan. Koska seinät oli maalattu ja tapetoitu uusiksi, oli asunnon ylesilme luonnollisesti täysin eri. Parketit olivat samat vanhat, hyvin kestävät siis. Pohjakin toki oli entisensä, samoin kun olohuoneen lasiovet ja makuuhuoneiden vanhan aikaiset seinäkomerot, joissa yhdessä oli oven sisäpuolella vieläkin Suosikin tarra, jota uudet asukkaat eivät olleet saaneet raaputettua pois. Jäi minustakin siis muisto asuntoon. Nykyisen asukkaan lapsista kaksi kävi Kallion ala-astetta, kuten minäkin aikoinaan ja iltapäiviä he viettivät Linjan puistossa, kuten mekin silloin joskus. Naisen aviomiehen nimi oli myös Antti ja hän oli toimittajan urasta haaveileva lääkäri. Hassuja yhteensattumia. Hän toivotti minut tervetulleeksi kylään koska vain, jos haluaisin uudelleen tulla nostalgiatripille. Mutta luulen, että tuo eilinen riitti. Kuvia en tietenkään toisen asunnosta kehdannut ottaa, mutta parvekkeelta nappasin kuvat molempiin ilmansuuntiin. Suosittelen rohkeasti tekemään samoin, jos siltä tuntuu ja mahdollisuus on!

1 Comment

  1. Muija
    tammikuu 6, 2018 / 1:03 pm

    Mulla on sama haave, haluaisin käydä lapsuudenkodissani. Tosin luulen ettei siitä tulisi mitään koska itkisin koko ajan. Taloa on kuulemma rempattu uuteen uskoon, saisin siitä varmasti raivarin, kuten myös jos sitä tai pihaa olisi jotenkin huonosti hoidettu. Ei ehkä kannata mennä 😀

Vastaa