Mitä on ihmisyys somemaailmassa?

Helsingin Sanomissa oli pari viikkoa sitten näyttelijä Eero Milonoffin haastis (klik). Kiitos toimittaja Tiiamari Pennanen ja Eero, tätä lukiessa meni kylmät väreet, niin monesta kohdasta ajattelen samoin. Kursivoin Eeron sanomiset ja kommentoin niitä sinisellä.

”Ajattelin kun tulin tänne, että voisin puhua ihan diipadaapaakin, luoda jotain kuvaa itsestäni. Mutta miksi. Mieluummin olen oma itseni.” Asiaa, Eero. Liikaa on jo niitä “elämä on ihanaa” -tyyppejä, jotka antavat haastattelun, mutta  puhuvat ympäripyöreitä, eivätkä ennen kaikkea anna itsestään mitään.

P9060556

P9060559

Olen ihastunut tähän Ivanan Salli-tunikaan, jonka sain testiin. Väri ja malli ovat juuri oikeat.  Katso blogin profiilikuvasta linkki Tokmannin verkkokauppaan, jossa näitä myydään niin kauan, kuin tavaraa riittää.

Hän on miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten ihminen tarvitsee rakkautta ja hyväksyntää ympärilleen voidakseen kasvaa omaksi itsekseen. Nykyaika ei hänen mielestään tue tätä tarvetta.

”Todellisuus on muuttunut sosiaalisen median ja digitaalisen vallankumouksen myötä ihan kokonaan. Uskon, että se ajaa ihmisiä voimaan huonosti, vertaamaan itseään muihin. Että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, näyttää hyvältä, ja kaikkien asioiden pitäisi olla koko ajan ihan v*tun hyvin. Eikä niin ole.” Totta. Tämä on ongelmallista. Onneksi on niitäkin, jotka uivat vastavirtaan ja näyttävät elämäänsä sellaisena kuin se on sotkuisine kämppineen(allekirjoittanut) ja meikittömine selfieineen. Mutta ei se riitä, tarvitaan lisää rehellisyyttä, aitoutta, uskallusta. Henkistä keskisormiasennetta. Minä olen tällainen, en kaipaa hyväksyntäänne. Vaikka pohjimmiltaan sitähän me kaikki kaipaamme. Ja se on täysin inhimillistä.

Milonoff ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän koki, että se ajoi hänet kauas omasta itsestään, jonnekin levottomuuden ja jatkuvan kiireen ja hädän keskelle. Hän kuitenkin korostaa, ettei ole näiden asioiden ulkopuolella tai ”lauo totuuksia”, vaan prosessoi niitä itse jatkuvasti. Uskaltaisinpa itsekin jättäytyä pois. Toisaalta minulle some on myös työtä, joten kovin pitkiä taukoja en pystyisi pitämään, se olisi ammatillinen itsemurha. Ja haluan kyllä olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa myös somen kautta. Kun tekee työtä enimmäkseen yhden hengen työyhteisössä, niin sosiaaliset suhteet ja piristykset päivän aikana ovat erittäin tervetulleita ja välttämättömiä.

”Kyllä minun sisälläni asuu sellainen syvä arvottomuuden kokemus itsestäni. Teen koko ajan sen kanssa töitä, etten määrittyisi ulkoapäin.” Hep. Tunnistan tämän. Ja mistä tämä kumpuaa?  Voin käydä terapiassa elämäni tappiin saakka, enkä usko, että tuo pohjalla kytevä tunne koskaan täysin katoaa. Onko se ohjelmoitu minuun jo lapsuudessa, en tiedä. Sen kanssa on vain opittava elämään. On sanottava: Olen arvokas saavutuksistani tai niiden puutteesta huolimatta. Ja jotenkin sisäistettävä se.

Nyky-yhteiskunnassa, sosiaalisen median ja huomiotalouden ajassa, on Milonoffin mielestä vaarana, että ihminen peilaa itseään epäaitoon illuusioon rahan ja tavaran täyttämästä elämästä, jossa ei ole sijaa heikkoudelle tai epäonnistumisille.

”Ihmisyyden isoin asia on olla aidossa kontaktissa itseen ja muihin. Mutta jos kontakti tapahtuu jonkin epäaidon, kuten sosiaalisen median kautta, se tukee helposti sitä, ettei saisi olla heikko.” Kyllä. Sanoisin, että somessa muiden unelmalta näyttävät kiiltokuvapostaukset ruokkivat meissä kaikissa riittämättömyyden tunnetta, tunnistimme sitä tai emme. Tulee sellainen epämääräinen olo, että pitäisikö itsekin postata tuosta ja tästä ja etsiä täydellisiä kuvakulmia. Jotkuthan tekevät tätä työkseen ja vaikka se tuntuu helpolta tulonlähteeltä, niin ei kyllä ḱäy kateeksi. Luin juuri artikkelin yhä nuoremmista tubetähdistä, jotka palavat loppuun julkisuuden ja alati muuttuvien algoritmien puristuksissa. Olisiko kuitenkin henkisesti helpompaa istua vaikka kaupan kassalla, en tiedä.  Mitä jos mentäisiin kaikki sienimetsään hetkeksi hengittämään ja jätettäisi älylaitteet suosiolla kotiin. Koska sen täydellinen sienestyshetkenkin voi pilata etsimällä koko ajan sitä täydellistä otosta Insagramiin. Jotta muut voivat nähdä, miten täydellinen sienireissu sinulla oli.

”Jokainen on erilainen, mutta minun mielestäni elämme aikaa, joka ei tue sitä”, Milonoff sanoo.

”Jos ihminen kokee, ettei pysty täyttämään tämän yhteiskunnan asettamia, täysin käsittämättömiä mittareita, jos ei koe kuuluvansa tähän ihmisten heimoon, epätoivon määrä on aika suuri. Silloin saattaa ruveta väkivaltaiseksi itseään ja muita kohtaan niin kuin Vore.” Ja tästähän meillä riittää surullisia esimerkkejä itsemurhan tehneistä epätoivoisista ihmisistä kouluampujiin ja muihin terroristeihin.

Milonoffin mielestä raja, joka erottaa ihmisen vaikkapa villieläimestä tai robotista, kulkee kyvyssä empatiaan.

”Jos on kyky empatiaan, on kyky myös ymmärtää erilaisuutta. Mutta sitä ei voi olla, jos ei rakasta itseään ja ymmärrä sen rakkauden kautta muita.” Empatiakyvyn puute on eräs aikamme suurimmista ongelmista. Itse olen aina ollut etnisesti erilainen, lapseni on erityinen emmekä todellakaan sovi mihinkään ihannemuottiin tässä yhteiskunnassa. Mutta ei se mitään. Koska  me luomme omat polkumme ja tallaamme niitä tyytyväisenä kelpasimme yhteiskunnalle tai emme. Valitettavasti kaikki aikuiset eivät erilaisuutta kestä, minkä todisti tyttäreni eristys parhaasta ystävästään tämän vanhempien toimesta.  Aikamoinen elämänkoulu noin pienelle, sanoisin.

Ja jotta voisi tulla aidosti rakastetuksi, pitää saada olla heikko. Tätä opettelen koko ajan. Uskallan perheeni edessä olla heikko. Kotona jokaisen pitäisi saada olla sitä mitä on ja tulla hyväksytyksi. Koti on turvasatama.

”Minulle ihmisyys on sitä, että me olemme kaikki heikkoja. Siinä on kauneus ja ristiriidat.” Ihanasti sanottu, Eero.

Millaisia ajatuksia artikkeli sinussa herätti?

7 Comments

  1. syyskuu 12, 2018 / 9:44 am

    Allekirjoitan myös monia kohtia. Eniten ahdistaa nuorten naisten luoma illuusio miten kaikki on ihanaa ja helppoa ja rahaa on. Kun todellisuus ei sitä aina ole. On kurjaa antaa (esi9kuvaa, joka vain on aivan vääristynyt. Arvostan aina, kun joku sanoo et hitto mua väsyttää ja en jaksa. koska se on sitä elämää. Aina ei vaan jaksa.
    Kaikki me ollaan joskus luusereita, toiset vaan peittää sen paremmin?

    • Mia Malmi
      Kirjoittaja
      syyskuu 14, 2018 / 5:55 am

      Just näin se on. Kaikki me ollaan vaan vajavaisia ihmisiä ja elämään kuuluu väsymys, uupumus aivan yhtä lailla kuten ilo ja energisyyskin. Saa olla looseri!

  2. Hymyillään blogi
    syyskuu 12, 2018 / 10:44 am

    Kirjoitat tosi tärkeestä aiheesta ja luin itsekin ton Milonofin haastiksen. Ihanaa, että pyrit olemaan oma itsesi ja sitä kautta uskon, että saat blogillesikin lukijoita. Onpa kauniita kuvia susta. Toivottavasti jokainen ymmärtäisin somen vs. Todellisen elämän eron.

    • Mia Malmi
      Kirjoittaja
      syyskuu 14, 2018 / 5:56 am

      Kiitos! <3 Toivotaan todella, että lapsistamme kasvaa "somelukutaitoisia".

  3. syyskuu 12, 2018 / 10:46 am

    Tuntuu, että somen kaupallisuutta ei olla vielä ihan täysin ymmärretty. Ymmärretään, että esim. naisten lehtien tai sisustuslehtien kuvat ovat aseteltuja ja tilanteet on luotu juuri niitä kuvia varten. Somen kuitenkin edelleen odotettaan olevan sitä in-real-life-elämää, jolloin kaikki lavastetut kuvat ovat “epäaitoja”. Some on kuitenkin monessa suhteessa korvannut ns. printtimedian, ja se mikä ennen painettiin lehtiin, julkaistaan nyt somessa. Koenkin, että varsinkin nuorille, tulisi opettaa entistä enemmän sitä medialukutaitoa. Sitä, että osataan ymmärtää mikä on lavastettua ja mikä on aitoa elämää. Lisäksi ulkonäköpaineisiin ja muihin vastaaviin statuspaineisiin tulisi entistä enemmän olla tukea itsetuntemukseen ja -luottamukseen.

  4. syyskuu 12, 2018 / 1:41 pm

    Hyvä kirjoitus. Kävin lukemassa myös linkkaamasi postauksen tyttäresi ystävyydestä. Voihan kyynel ja meidän aikuisten kapeakatseisuus ja tuomitsevaisuus. Rakkautta tytöllesi. ❤️ -Katta /Arki(paska)ruokaa

Vastaa