Baby Jane – Lesborakkautta ja yhteiskuntakritiikkiä

Kävin eilen katsomassa paljon puhutun Baby Jane -elokuvan kutsuvierasensi-illassa Tennispalatsissa. Elokuva perustuu Sofi Oksasen toiseen romaaniin Baby Jane (2005). Olen lukenut kirjan vuosia aiemmin ja kun kuulin, että siitä tehdään elokuva, olin monen muun lailla innoissani. Elokuvan ohjaaja Katja Gauriloff tunnetaan erityisesti dokumenttielokuvistaan Säilöttyjä unelmia (2011) ja Kuun metsän Kaisa, joka palkittiin vuonna 2017 parhaan dokumenttielokuvan Jussilla. Elokuvan on käsikirjoittanut Veera Tyhtilä yhdessä Katja Gauriloffin kanssa. Päärooleissa ovat Roosa Söderholm, Maria Ylipää, Nelly Kärkkäinen ja Lauri Tilkanen.

Juoni pähkinänkuoressa: Pikkukaupungin tyttö Jonna (Roosa Söderholm) saapuu Helsinkiin suuntanaan opiskelut ja jännitys. Jonna uppoaa viattoman innolla kaupungin sykkeeseen, kunnes eräänä yönä hänet yllättää uhkaava tilanne. Pelastajaksi ilmestyy Piki (Maria Ylipää), ihmeellinen nainen, jonka itsevarmuus lumoaa Jonnan. Jonna palvoo pelastajaansa, Piki kietoo köytensä hänen ympärilleen ja kiihkeä rakkaustarina alkaa. Pari menee kihloihin, mutta onni ei olekaan sitä mitä he ovat ehkä unelmissaan kuvitelleet. Piki ei pysty oikein ottamaan vastuuta elämästään paniikkihäiriön vuoksi, esimerkiksi menemään töihin, joten pari kehittää tulonlähteen puhelinseksin avulla. Pikin exä Bossa (Nelly Kärkkäinen) pyörii taustalla auttamassa Pikiä jokapäiväisissä asioissa, mikä taas aiheuttaa riitaa Pikille ja Jonnalle. Pari eroaa, ja Jonna pääsee elämässään eteenpäin mutta vaikuttaa silti onnettomalta. Hän ottaa yhteyttä Pikiin ja elokuvan loppuratkaisu alkaa olla käsillä.

Mistä pidin elokuvassa?
Baby Jane on tunteita herättävä ja voimakas rakkaustarina, joka ei pelkää näyttää seksuaalisuuden erilaisia puolia. Parasta elokuvassa ovat vahvat henkilöhahmot, erityisesti itsevarmalta vaikuttava mutta sisältä hauras paniikkihäiriöstä kärsivää lesbo, Piki, jota Maria Ylipää esittää niin ansiokkaasti, että hänen unohtaa olevan oikeasti perushetero perheenäiti. Elokuvassa nähdään miehinen, harteikas, mustiin pukeutuva Ylipää, jolla on suuri tatuointi olkapäässä. Maria on itse kuvaillut roolia uransa merkittävimmäksi(viimeksi eilen haastattelussa), eikä se ole mikään ihme.

Yhtään huonommaksi ei jää toisen pääosan esittäjän Roosa Söderholmin roolisuoritus. Kirjassa myös minäkertoja, eli Jonna on masentunut, mutta leffassa keskitytään lähinnä Pikin mielenterveysongelmiin. Jonna ei kuitenkaan ole mikään yksiulotteinen naiivi hahmo, vaan hänestäkin löytyy vahvuutta ja myös se pimeä puoli.

Baby Jane kuvaa hyvin seksuaalivähemmistöjen ja mielenterveysongelmaisten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Romaani on tehty vuonna 2005 ja siitä onneksi ajat ovat muuttuneet selkeästi myönteisempään ja avoimempaan suuntaan. Kuitenkin herää kysymys, että mikä olisi ollut Pikin kohtalo, jos hän olisi saanut kunnollista apua ongelmiinsa. Baby Jane kertoo kaunistelematta ahdistuksesta, masennuksesta, seksuaalisuuden eri puolista ja parisuhdeongelmista.  Elokuva oli laadukas ja pidin siitä miten se on kuvattu.

Elokuva, kuten kirjakin kritisoi paitsi homoseksuaalien epätasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, myös masentuneiden ja paniikkihäiriöistä kärsivien hoitotilannetta. Ne eivät kuitenkaan sorru esittämään henkilöitä vain yhteiskunnan virheiden uhreina, vaan heidän ratkaisunsa ja tekonsa ovat sekä ympäristön vaikutuksen että heidän omien päätöstensä summia. Aika monet kuten minäkin ovat kärsineet elämänsä aikana jostain mielenterveyden ongelmasta, joten on hyvä, että nykyään näistä asioista uskalletaan puhua ääneen.

Me olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia, tunteinemme, pelkoinemme, toiveinemme, valoinemme ja varjoinemme.

Elokuva saa ensi-iltansa ylihuomenna naistenpäivänä. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Kuvat: Sanna Vanninen/Oktober Oy

baby4baby3baby2img_6437_copybaby5

 

Vastaa