Kirje nuorelle itselleni!

Olin keskiviikkona mielenkiintoisissa kirjanjulkkareissa. Toimittajakollega Anneli Juutilainen on kirjoittanut Kirjeitä nuorelle itselleni -kirjan, jossa 21 tunnettua suomalaista kertoo oman tarinansa kirjeen muodossa. Siitä inspiroituneena päätin minäkin, rouva 47, kirjoittaa itselleni pienen kirjeen, jonka olisin ehkä halunnut silloin joskus nuoren elämäni käännekohdissa lukea.

Moi Mia,

Olisinpa tiennyt, että jonain päivänä olen vielä ylpeä juuri niistä piirteistä, joita eniten häpesin. Teini-iässä en uskaltanut hymyillä, koska etuhampaani olivat vinot. Opettelin hymyilemään suu kiinni, kunnes vihdoin lähes parikymppisenä sait raudat ja maailma aukeni ihan uudella tavalla. Minun ei tarvinnut enää piilotella hymyäni ja sen lisäksi suureksi hämmästyksekseni sitä kehuttiin vuolaasti.

Kaikki ovat kauniita.

Minulla oli mielestäni iso pää ja kasvoni olivat pyöreät. Mielestäni niin pyöreät, että koitin kampauksilla saada niitä näyttämään sirommilta. Ja toki olin tummempi kuin muut. Se oli siihen aikaan outoa ja leimaavaa. Olin yhtä kuin mustalainen tai venepakolainen. Ei minua ala-asteella kiusattu, jotain huutelua saattoi olla. Lähinnä ne rumat sanat tulivat vapaa-ajalla tuntemattomien suusta kävellessäni kadulla. Kerran kaksi pari vuotta itseäni vanhempaa poikaa sanoi ohi kävellessään, että kato, tossa menee mulattineekeri. Olin 10 ja matkalla leikkimään kaverini luo. Sanat syöpyivät järkyttyneeseen mieleeni.  Kerran äitini vei minua tanssitunnille Sörnäisissä. Ylittäessämme katua vastaan tuli viinanhuuruinen ”voittaja” , joka alkoi sättiä äitiäni, että tämä on h**** ja mennyt n****maan ählämin kanssa. Muistan, miten järkytyin ja häpesin sekä äitini että omasta puolestani. Vaikka olisi pitänyt hävetä ihan muiden ihmisten puolesta. Mutta lapsi on puolustuskyvytön. Kalliossa asuessa todella sai nähdä elämän laitapuolta ja myös elämänmakuista palautetta En tiedä, olisiko tilanne ollut sama esim. Ullanlinnassa, mene ja tiedä. Jossain pikkukaupungissa varmaan olisi ollut vielä pahempaa sen ajan Suomessa.

Uskalla olla oma itsesi

Aloin valehdella, että isäni on ranskalais-algerialainen, koska en kehdannut sanoa, että hän on arabi. Näin kohtasin vähemmän rasismia. Valehtelin ranskalaisuudesta taitoluistelukerhoni vetäjälle ja tämä oli kysynyt siitä äidiltäni, joka ihmetteli, että miksi niin sanoin? Ei kai kukaan halua olla erilainen, outolintu, simätikku. Erilaisuus ja se, ettei tunne omia juuriaan ja tiedä, miksi näyttää erilaiselta, se on aika iso taakka kannettavaksi pienelle tytölle.

Värjäsin hiukseni vaaleaksi, koska halusin olla kuten muut. Pieleen meni. Näytin koomiselta, siihen aikaan vaalennusmenetelmät eivät myöskään olleet kovin kehittyneitä. Myöhemmin kävin myös punaisessa ja palasin lopulta omaan väriini , jossa olen aika lailla pysynyt.

mia6

Parempi elää päivä leijonana kuin sata lampaana. – Madonna

Herkkyys on voimavara

Ala-asteella olin runotyttö, joka luki useita kirjoja viikossa. Paras kaveri vaihtui kerran kuussa. Oli tyttöjen välistä draamaa, itkuja ja suuria onnen hetkiä. Harjoiteltiin tunnetaitoja elämää varten. Olin herkkä loukkaantumaan, mutta myös leppymään. Elin tunteella ja tulen aina elämään. Tunteita ei tarvitse pelätä, ne ohjaavat oikeaan suuntaan. Myöhemmin diagnosoin itseni erityisherkäksi, mitä lienen ollut aina.

Ylä-asteella kokeilin rajojani kavereiden kanssa, mutta olin sisimmässäni aina varovainen. Rohkea, mutten tyhmänrohkea. Minulla oli siitä lähipiirissä varoittava esimerkki, sisar, joka kuoli silloin vielä yleisesti tuntemattomamman kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja huumaavien lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. En halunnut kulkea samaa tietä.

Vaali lahjojasi

Olin lahjakas musikaalisesti. Pääsin musiikkiluokalle pääsykokeiden kautta. Sain niistä kuulemma korkeimmat pistemäärät. Se kantoi. Tieto siitä, että olin jossain hyvä ja että minuun uskottiin. Etten ollutkaan vaan se erilainen outolintu. Minussa oli jotain hyvää, jotain joka kannatteli. Musiikki onkin ollut voimanlähteeni ja terapeuttini koko elämäni ajan. Olen kirjoittanut lauluja koko ikäni. Haaveilin siitä vuosia ammattina, mutta en sitä koskaan lähtenyt tekemään, koska kokeilin 90-luvulla tyttöbändissä ja totesin, että musabisnes on raadollista. Sitten elämä vei toiseen suuntaan ja löysin kirjoittamisesta todellisen intohimoni.

Uskalla rakastaa

Poikien suhteen olin todella ujo. Olin kompleksinen ja pidin etäisyyttä poikiin seurustelumielessä. Ehkä olin viisas ja suojelin itseäni ”vääriltä” kokemuksilta. Aloin seurustella ensimmäisen kerran päälle parikymppisenä. Eikä siinä mitään, hyvin ehdin nekin hommat oppia. Ensirakkaudessa luottamukseni rikottiin ja sydämeni särkyi, mutta uskalsin vielä rakastua uudelleen. Löysin sen oikean vasta kolmekymppisenä ja hyvä niin. Aiemmin en olisi tiennyt, mitä suhteelta haluan.

Tanssi sydämesi kyllyydestä

Nuorelle Mialle sanoisin, että ota se asia, mitä eniten häpeät ja piilottelet ja tee siitä vahvuutesi. Hymyile vaikka hampaat vinossa, ei siihen kukaan kuole. Älä pienennä itseäsi. Tanssi sydämesi kyllyydestä miettimättä, miltä näytät ulospäin tai mitä muut ajattelevat .

Koska tulee se päivä, kun et enää voi tanssia vaikka haluaisit.

Löydä oma juttusi

Nuoruus on herkkää aikaa ja aina joku eksyy. Kun sisareni kuoli, sairastuin minä astmaan sekä myöhemmin syömishäiriöön. En halunnut kohdata pelottavaa aikuisuutta ja vastuuta, joten koitin häivyttää itseni sukupolvien ketjusta pois. Melkein onnistuinkin, onneksi en. Koska silloin en olisi koskaan nähnyt tyttäreni hymyä tai kuullut hänen nauravan. Se oli varmasti raskasta aikaa äidilleni. Kuten oli siskoni kuolemakin. En vaan enää jaksanut olla vahva. Se tytär, joka tekee asiat oikein ja paikkaa sen toisen aiheuttamaa surua.

Löysin oman juttuni kirjoittajana, ammatiksi ja elämäntehtäväksi valikoitui toimittaja, bloggaaja ja kirjailija. Tarinoiden kertominen, muiden ja omien.

Ei mitään hävettävää.

Älä anna lapsuutesi tai vaikeuksiesi määritellä sinua. Mene eteenpäin, opettele rakastamaan itseäsi ja muita, elämää. Tavoittele unelmiasi rohkeasti, vaikka kompastellen, muttei koskaan luovuttaen. Rakenna itsesi näköinen elämä. Kukaan muu ei saa määrittellä sinua tai tekemisiäsi. Nauti elämästä. Tartu mahdollisuuksiin. Vaikka epäonnistuisit, ainakin olet yrittänyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Voit nähdä elämäsi sarjana vaikeuksia ja epäonnistumisia. Tai voit nähdä sen sarjana elämänvaiheita, joihin kuuluvat sekä ilot että surut, epäonnistumiset ja onnistumiset. Kumman valitset?

Sinä selviät kyllä. 

IMG_9752

Kirjaa suosittelen erityisesti kaikille nuorille ja heidän vanhemmilleen. Ja miksei kenelle tahansa.

 

4 Comments

    • Mia Malmi
      Kirjoittaja
      maaliskuu 31, 2019 / 10:55 am

      Näin, että olet kommentoinut, mutta teksti lienee pudonnut matkan varrelta. Kiitos kuitenkin ja ihanaa viikonloppua! <3

  1. maaliskuu 31, 2019 / 9:13 am

    Onpa koskettava kirje<3 Aika monelle nuorelle on varmaankin vaikeaa uskaltaa olla oma itsensä. Omasta kokemuksestakin tiedän, että nuori ihminen ei välttämättä kykene siihen, vaan se omana itsenä oleminen kypsyy vasta elämänkokemuksen myötä. En ainakaan itse ole päässyt siihen tilaan vasta kuin pitkästi yli viisikymppisenä ja sekin on vaatinut paljon ja monta mutkaa. Mutta täytyy sanoa, että se "löydös" tekee elämästä monella tapaa helpompaa ja isot taakat ovat pudonneet hartioilta.
    Kiitos Mia ajatuksia herättävästä kirjeestäsi. Siinä on monta hienoa kohtaa<3

    • Mia Malmi
      Kirjoittaja
      maaliskuu 31, 2019 / 10:59 am

      Kiitos Sari ja juuri näin! Kai se ihmisen kypsyminen on elämän pituinen matka. Harmi, että moni tosiaan löytää itsensä vasta vanhempana, olisi elämä helpompaa, kun se tapahtuisi jo nuorena. Suloista sunnuntaita! <3

Vastaa