Jos minä olen selvinnyt, niin selviät sinäkin. #Annehaaste vastaanotettu.

Luin juuri jotain järisyttävän mieleenpainuvaa. Nimittäin Päin punaista – Anne Kukkohovin matkassa 24/7 – tarinan, jonka kansiin oli ansiokkaasti pistänyt kollegani, upea toimittaja ja esikoiskirjailija Emilia Saloranta.

Kirja kertoo siis huippumallina, tv-kasvona ja kauneusalan yrittäjänä tunnetuksi tulleen Annen elämäntarinan aina lapsuudesta saakka. Ja se tarina ei ole pelkästään nätti, kuten ei elämä yleensäkään ole. Kirjan pointtina on se, että kaikesta pitää voida puhua ilman häpeää. Ja myös se, että kaikesta voi selvitä.

Ja koskapa kirjan tekijät heittivät ilmoille #annehaasteen, ei tämäkään ei ole perinteinen kirja-arvostelu, vaan selviytymispostaus, jonka innoittajana tuo kirja toimii. Vähän pelottaa kertoa näistä, mutta uskon avoimuuteen ja jos omat kokemukseni voivat auttaa edes yhtä siellä ruudun toisella puolella, on tällä postauksella tarkoituksena.

Olin todella yllättynyt siitä, miten paljon yhteistä minun ja Annen tarinoihin liittyi.

Hän syntyi työläisperheeseen Vaasassa 70-luvun vaihteessa. Minä synnyin
yksinhuoltajaäidilleni 70-luvun alussa ja isovanhempani olivat myös työväenluokkaa. Äitini taas oli isosiskonsa ohella ensimmäinen sukunsa korkeakoulutettu.

Annen lapsuuden paras kaveri oli nimeltään Anu. Niin minunkin.

Hänen veljensä oli itsetuhoinen ja kuoli nuorena oman käden kautta. Niin kuoli minunkin itsetuhoinen sisareni, jonka minä valitettavasti löysin.

Annen veli kuoli 17-vuotiaana. Minun sisareni oli vain 20-vuotias.

Annen lapsuus oli turvaton ja poliisiautot ja ambulanssit olivat kotipihalla tuttu näky. Niin täälläkin, kun siskoni huumeremmi riehui meillä.

Anne kertoi vetäytyneensä usein omiin oloihinsa turvaan. Minä laitoin oman huoneeni oven lukkoon ja toivoin, että jonakin päivänä en joutuisi kokemaan turvattomuutta.

Anne sai lapsena paniikkikohtauksia, minä sain niitä hieman myöhemmällä iällä.

Annen lapsuutta väritti häpeä. Hänen veljensä itsemurha asetti häṕeän viitan perheen ylle. Minun lapsuuttani väritti niin ikään häpeä. Häpeä omasta taustasta (ulkomaalainen isä, jota en tuntenut, mutta jonka geenien takia sain kuulla jatkuvasti kyselyjä syntyperästäni ja asiatonta huutelua myös). Häpeä sisareni kohtalosta. Muun muassa.

Oli muitakin yhtäläisyyksiä. Olemme molemmat asuneet yksiössä Tarkk´ampujankadulla sinkkuvuosinamme. Molemmille puhkesi astma rankkojen kokemusten myötä.

Annen kirja julkistettiin eilen 3.10.

Tulin täysi-ikäiseksi. Menneisyyteni haamut eivät kuitenkaan jättäneet minua rauhaan ja niinpä sairastuin vaikeaan astmaan ja syömishäiriöön. Astmaan sain lääkityksen, mutta rakkaista kissoistani jouduin luopumaan.
Syömishäiriön selätin pitkän ravintoterapian ja keskusteluavun turvin. Helppoa se ei ollut, ja muistona siitä minulla on elinikäinen osteopenia, luuston ennen aikainen haurastuminen. Mutta selvisin ja sain vielä terveen lapsenkin myöhemmin.

Syömishäiriöaikoihin liittyivät myös masennus ja pakkoajatukset. Kaikki liittyi kaikkeen. Paha olo on purkautunut erilaisin tavoin ulos ja onneksi olen ylittänyt häpeän kynnyksen hakiessani apua. Pahinta on jäädä asioiden kanssa yksin, oman pään sisälle.

Olen käynyt elämässäni pariinkin otteeseen terapiassa ja sen avulla sain työkaluja menneisyyteni ja käytökseni ymmärtämiseen. Kirjoittaminen on muuten aivan loistava tapa käsitellä asioita ja saada itsellekin kaivattua perspektiiviä. Suosittelen kirjoittamaan päiväkirjaa, ihan jokaiselle.

Lapsen syntymä oli järisyttävä tapahtuma. Ihanaa ja odotettua, mutta myös tietyllä tapaa traumaattista hätäsektioineen ja teho-osastoineen. Maailman suurimpaan rakkauteen sisältyi niin paljon huolta ja pelkoa. Lapseni on erityinen, mikä on asettanut haasteita elämäämme ihan alusta saakka. Kaikille erityislasten vanhemmille suosittelen liittymään Leijonaemoihin.

Kaikki me olemme erityisiä. Kaikki me olemme tärkeitä.

Tämä oli tällainen tiivistetty versio, jotta sen jaksaa lukea. Ehkä joskus avaan näitä asioita enemmän, ehkä.

Pointtini on, että kaikesta voi selvitä. Ihan kaikesta. Jos minä selvisin tästä kaikesta, sinäkin voit selvitä ihan mistä vaan.

Voit jakaa oman #annehaasteesi somessa. Se voi olla yksittäinen käänteentekevä elämäntapahtuma, positiviinenkin.

Viisi vinkkiäni kriisin kohdatessa:

  1. Hengitä syvään ja hetki kerrallaan. Olosi voi olla epätodellinen, jos olet shokissa.
  2. Pidä huolta perusasioista. Vaikkei huvittaisi, pakota itsesi suihkuun, pese hiukset. Syö jotain, ihan mitä vain, jotta verensokerisi pysyy koholla ja sinä järjissäsi.
  3. Jos jaksat, soita ystävälle. Vielä parempi, jos pääset tapaamaan kasvotusten, mutta puhelukin on hyvä alku. Puhu. Puhu. Puhu.
  4. Hae apua. Älä häpeä, koska mieli on hauras ja aivan yhtä helposti rikki menevä kuin kehokin. Jos menet kurkkukivun takia lääkäriin, voit mennä ahdistuksenkin takia lääkäriin.
  5. Muista, ettei mikään kestä ikuisesti. Tämäkin menee ohi.
Annen kirjaa juhlittiin eilen hyvässä seurassa hotelli Kämpissä. Molemmilla puolillani kaksi suuresti arvostamaani supernaista.

2 Comments

  1. lokakuu 5, 2019 / 10:29 am

    Kiitos, Mia, tästä avoimesta ja koskettavasta postauksesta.

    Se, mitä tässä kerroit elämästäsi, osoittaa sen miten vahva nainen olet, ja on rohkeaa myös olla näin avoin vaikeista asioista. Se, että vaikeuksista toisaan selviää, on ihan totta. Tosin sillä hetkellä, kun on hankalaa, sitä ei tahdo muistaa tai uskoa. Ihminen on kuitenkin jännästi rakennettu, sitä pyrkii eteenpäin ja pitämään toivoa yllä todella vaikeissakin elämäntilanteissa.

    Ja ush – tämä ihana aikuinen ikä! Toisaalta ikä tuo itsevarmuutta ja perspektiiviä asioihin, toisaalta taas nämä krempat ja vaivat… Mutta tuleen ei jäädä makaamaan!

    Olen aina ihaillut Annea, ja varmasti tulen lukemaan tämänkin kirjan. Ja tsemppiä sulle hurjasti tulevaan, olen hengessä mukana!

    • malmimia
      Kirjoittaja
      lokakuu 5, 2019 / 2:25 pm

      Voi Marjukka, kiitos kauniista sanoistasi! <3 En ole mielestäni vahva, mutta ehkä sitten sitkeä ja elämän koulima. Kyllä kaikesta selviää ja se mikä ei tapa, vahvistaa on klisee, mutta niin totta. Voitetut vaikeudet tekevät sillä lailla pelottomaksi, että uskaltaa olla auki haavoineen.
      Mielenterveysapua tässä maassa tarvitaan, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Janina Fry kertoi juuri tuolla tilaisuudessa, että mielenterveyden kustannukset tässä maassa ovat noin 11 miljardia euroa vuodessa. Se kertoo hieman siitä, miten pahoin täällä voidaan.
      Sinulla on sydän paikallaan, ja jalat maassa: olet upea aikuinen nainen ja aikaansaava esikuva kenelle vaan! Krempat voi juu painua hiiteen ja kiitos tsempeistä. <3

Arvostan suuresti kommenttiasi!